Mitä on luonnonmukainen ruokinta?
Luonnonmukainen ruokinta on aika moniulotteinen käsitys ja eri ihmiset tarkoittavat sillä eri asioita, siksi selvitän aluksi hieman omaa lähestymistapaani asiaan. Itse tarkoitan luonnonmukaisella ruokinnalla ruokintaohjelmaa, joka mahdollisimman tarkasti noudattaa hevosen luontaisella esiintymisalueella elävän villihevosen ruokavaliota. Sanayhdistelmä ”luonnonmukainen ruokinta” on tässä mielessä hieman hassu: hevostahan ei luonnossa ruokita, vaan se löytää ja valitsee itse ravintonsa. Kuitenkin käytän tätä sanayhdistelmää, koska se on huomattavasti kätevämpi kuin tuo edellä mainittu pitkä määritelmä.
Tärkein asia mikä pitää ymmärtää hevosen luonnonmukaisesta ruokinnasta, on että meidän on Suomessa mahdotonta toteuttaa sitä täydellisesti. Siitä huolimatta on mielestäni erittäin suositeltavaa pyrkiä ruokkimaan hevonen niin luonnonmukaisesti kuin mahdollista.
Luonnonmukaisen ruokinnan suurimmat haasteet
Hevonen on aroeläin. Se on sopeutunut elämään laajoilla ruohoaroilla, jossa on vuodenaikojen vaihtelua, mutta ei niin pitkää talvea kuin Suomessa.
Pitkä pimeä talvi on ehkä suurin haasteemme yrittäessämme ruokkia hevosta oikein täällä pohjoisessa. Ensinnäkään hevoset eivät voi laiduntaa Suomessa ympäri vuoden, vaan meidän on ruokittava hevosta viljellyillä rehuilla talvella. Hyvin harvan meistä on mahdollista kuivata monilajista luonnonheinää, kerppuja ja yrttejä riittävästi hevosen tarpeita varten, joten joudumme käytännössä ruokkimaan hevosta talvikauden paria kolmea kasvilajia sisältävällä heinällä.
Suomen talvi aiheuttaa ongelmia myös vitamiinien suhteen, erityisesti D- ja E-vitamiinien. Hevosen luontainen ravinto ei juuri sisällä D-vitamiinia, vaan hevonen saa sen auringonvalosta ja pystyy elämään kesällä varastoimansa D-vitamiinin turvin 3-4 kuukautta. Meidän talvemme on paljon pidempi. Heinän vitamiinipitoisuudet lähestyvät todennäköisesti nollaa jo joulukuussa. Säilöheinässä vitamiinit säilyvät muovin alla valolta ja ilmalta suojattuina pidempään kuin kuivaheinässä, mutta säilöheinä ei silti sisällä riittävästi D- eikä E-vitamiinia. Nyrkkisääntönä voi pitää, että viimeistään joulu-tammikuun vaihteessa hevosen D-vitamiinivarastot on käytetty loppuun ja kuivattujen kasvien vitamiinien voidaan käytännössä olettaa tuhoutuneen. Eli meidän on pakko turvautua enemmän tai vähemmän luonnottomaan D-vitamiinin lähteeseen tässä vaiheessa. Sama koskee myös muita vitamiineja, mutta niiden suhteen ongelma ei ole yhtä suuri kuin D-vitamiinin, sillä kasvit sisältävät muita vitamiineja huomattavasti enemmän kuin D-vitamiinia.
Toisen ison kompastuskiven muodostavat suomalainen maaperä ja maanviljelymenetelmät. Maaperämme ei sisällä käytännössä ollenkaan seleeniä. Monin paikoin maaperässä on paljon rautaa ja kasvimme ovat tästä syystä paikoin hyvin rautapitoisia. Tyypillisesti hevonen saa suomalaisesta heinästä noin kaksinkertaisesti rautaa tarpeisiinsa nähden. Ylimääräinen rauta estää muiden ravinteiden, erityisesti muiden hivenaineiden, imeytymistä. Tilannetta vaikeuttaa vielä, että maaperässämme on hyvin vähän muita hivenaineita. Erityisesti sinkkiä, kuparia ja mangaania (ja jodia sekä jo mainittua seleeniä) on liian vähän suhteessa hevosen tarpeisiin. Yksipuolinen viljelykierto, maan tiivistyminen raskaiden koneiden käytön seurauksena, maan humuskerroksen häviäminen tehoviljelyn seurauksena ja hivenainelannoituksen laiminlyöminen pahentavat tilannetta.
Tyypillinen hevoslaidun on sekin aika kaukana hevosen luontaisesta ravinnosta. Laajoilla aroilla laidunnettaessa kasvilajisto on aina erilainen kuin pienillä laitumilla. Intensiivinen laidunnus suosii kasveja, jotka keräävät paljon sokeria ja pääsevät näiden sokerivarastojen turvin nopeasti kasvuun heti laidunnuksen päätyttyä. Laitumiemme sokeripitoisuudet ovat siten tyypillisesti suurempia kuin mihin hevonen on luonnossa sopeutunut. Tietyt kasvit ovat erikoistuneet sokerin keräämiseen ja menestyvät hyvin hevoslaitumilla. Eniten sokeria on voikukassa, joka voi sisältää ”parhaimmillaan” jopa 40 % sokeria, josta suuri osa on inuliinia (sama fruktaani, jota suurina määrinä käytetään indusoimaan l. aiheuttamaan kaviokuume tutkittaville hevosille tieteellisissä tutkimuksissa). Muita paljon sokeria sisältäviä kasveja esimerkiksi ovat juolavehnä, valvatit, ohdakkeet ja piharatamo (www.safergrass.org)
Laidunruoho on kuitenkin siinä mielessä hevoselle hyvin soveltuvaa ravintoa, että se on hyvin sulavaa ja sen kuitupitoisuus on pieni ja se sisältää paljon vitamiineja. Laitumella ollessaan hevonen saa kaikki tarvitsemansa vitamiinit laidunruohosta (ja auringonvalosta), oli se sitten laadultaan lähes millaista tahansa, jo parin tunnin laidunnusajassa. Laidun tarjoaa runsaasti valkuaista ja energiaa ja on ideaalia rehua imettävälle tammalle. Harrastehevonen saa laitumelta liikaa valkuaista ja energiaa, mutta useimmat hevoset kuitenkin selviytyvät tästä tilapäisestä yliannostuksesta hyvin, kunhan totutus laidunruohoon tehdään varovaisesti ja kunhan hevosta ei päästetä lihomaan ylenmääräisesti. Hevonen luonnossa lihoo jonkin verran kesällä ja laihtuu talvella ja tämä pieni painon vaihtelu on siis mielestäni hevoselle luonnollista. Kesyhevoset kuitenkin usein lihovat kesällä liikaa eivätkä laihdu talviruokintakaudellakaan ja tällaista jatkuvaa ylipainoa hevosen elimistö ei ole luonnossa sopeutunut kestämään, vaan seurauksena on helposti aineenvaihduntasairauksia.
Lyhyesti sanottuna: tyypillisesti hevoselle syöttämämme rehut, siis timoteivaltainen heinä, kaura ja tyypillisen hevoslaitumen ruoho eivät ole hevosen luontaista ravintoa. Ne ovat toki luonnonaineita eikä niitä ole valmistettu synteettisesti, mutta tämä ei riitä tekemään niistä hevosen luontaista ravintoa. Ne eivät ole sitä, mitä hevonen vapaasti luonnossa luontaisella esiintymisalueellaan eläessään söisi.
Hevonen syö luonnossa yli sataa eri kasvilajia. Luontaiseen ruokavalioon kuuluu heinäkasvien lisäksi myös muita ruohovartisia kasveja sekä varpuja, puiden lehtiä ja oksia, siemeniä jne. Se mitä me yritämme hevosen ruokinnassa saada aikaiseksi, on korvata hevosen luontaisesti hyödyntämä kasvilajisto lähes kokonaan toisilla kasveilla – kasveilla, jotka ovat eri lajia ja kasvaneet erilaisessa maaperässä – säilyttäen silti suurin piirtein hevoselle oikean ravintoaineiden määrän ja keskinäiset suhteet.
Valitettavasti emme voi vain laittaa hevosta ”luonnonlaitumelle” tai ostaa sille pussillista yrttejä ja uskoa, että tästä tulee varmaan kaikki mitä hevonen tarvitsee. Ongelma on perusrehuissamme, eli suomalaisessa laidunruohossa ja suomalaisessa heinässä. Ne poikkeavat ravinnepitoisuuksiltaan niin paljon hevosen luontaisesta ruokavaliosta, että yksi tai kaksi luontaistuotetta ei pysty paikkaamaan tätä poikkeamaa.
Hivenaine- ja vitamiinitäydennys on käytännössä aina välttämätön suomalaisen heinän kanssa. Vain erittäin harvoin vastaan tulee sellaisia heiniä, joissa hivenainepitoisuudet ovat lähelläkään hevosen tarpeita. Vitamiinit taas tuhoutuvat talven mittaan heinästä. Sen takia kaikista "purkeista" on yleensä mahdotonta päästä eroon, ellei sitten hyväksy sitä, että hevosella on vähintään kuparin, sinkin ja seleenin ja jodin sekä E-vitamiinin vaje. Yleensä vielä paljon muitakin ravinteita jää vajaiksi (D-vitamiini, mangaani, magnesium ym.). Yleissääntönä voi sanoa, että (jos heinässä on edes kohtuulliset kivennäisarvot ja jos hevonen on kevyessä käytössä) pääkivennäiset eli makroravinteet (Ca, P, K, Mg, Na) saadaan täyteen valitsemalla ravintorikkaita perusrehuja ja antamalla suolalisää. Hivenaineet ja vitamiinit ovat isompi ongelma. Oikein valituilla luonnonaineilla on mahdollista täyttää jodin, seleenin sekä A-, D- ja pääosin myös B-vitamiinien tarve. Kaikkein vaikeinta – käytännössä yleensä mahdotonta – on täyttää sinkin ja kuparin tarve tarttumatta tehdasvalmisteiseen purkkiin. Suomalaisessa heinässä on tyypillisesti hyvin vähän kuparia ja sinkkiä. Yhdeksän vuoden ajan suomalaisia heinäanalyysejä työkseni luettuani voin sanoa, että käytännössä kenelläkään ei ole käytössään heinää, joka sisältäisi kuparia ja sinkkiä tavoitearvon verran. Tyypilliset heinäanalyysiarvot, jotka saan eteeni päivästä toiseen, ovat: kuparia 2 – 5 milligrammaa kilossa kuiva-ainetta ja sinkkiä 21 - 25 mg/ kg ka. (Vrt. tavoitearvot Cu väh. 10 mg ja Zn 35-50 mg/ kg ka).
Tiivistelmänä kivennäisruokinnasta voi yksinkertaistettuna sanoa, että huolellisesti ruokinnan suunnittelemalla voit päästä eroon täysrehuista sekä Racing Mineralista ja vastaavista yleiskivennäisistä, mutta joudut todennäköisesti hankkimaan 1-3 erillistä hivenaine- ja/tai vitamiinipurkkia tilalle. On mielestäni kuitenkin askel huomattavasti parempaan ja luonnonmukaisempaan suuntaan, että päivittäinen kivennäisannos vähenee useasta desilitrasta pariin pieneen mitalliseen huolella valittuja ”täsmävalmisteita”.
Synteettinen vastaan luonnollinen
Yksinkertaisinta ja helpointa hevosen ruokintaa on ruokkia hevonen heinällä ja teollisilla täysrehuilla (niiden oikealla yhdistelmällä). Tässä on kuitenkin varjopuolena mm. se, että kivennäiset ja vitamiinit tulevat epäorgaanisessa ja synteettisessä muodossa. Orgaaniset ja luonnollisessa muodossa olevat kivennäiset imeytyvät yleensä paremmin kuin epäorgaaniset ja synteettiset, mutta poikkeuksiakin tästä säännöstä on. Yksi näistä poikkeuksista on fosfori: viljojen sisältämä luontainen fosfori fytiinihapon muodossa imeytyy tutkitusti huonommin (imeytyvyys 35 %) kuin epäorgaaninen fosfori dikalsiumfosfaatin muodossa (imeytyvyys 45-50 %) (Frape 2004).
Joskus kuulee väitettävän, että synteettiset vitamiinit ovat elimistölle myrkkyä, jota elimistö ei tunnista ja joka ei siksi imeydy ollenkaan. Tätä en itse täysin allekirjoita, koska synteettisillä vitamiineilla on tehty lukemattomia tutkimuksia, joissa niiden on todistettu imeytyvän hevosella ja parantavan suorituskykyä ja tiinehtymistä sekä estävän luustovaurioita, lihasongelmia jne. Synteettiset ja epäorgaaniset kivennäiset kyllä imeytyvät, mutta imeytyminen epäilemättä on huonompaa kuin luonnollisten kivennäisten ja vitamiinien. Imeytymättä jäävä osa on turhaa ja mahdollisesti saattaa rasittaa elimistöä, tosin tästä ei ole tutkimusnäyttöä. Joka tapauksessa ylimääräiset kivennäiset heikentävät muiden kivennäisten imeytymistä kilpailemalla ravinteidenotosta ja kivennäisten antamista yliannostelua on syytä välttää. On kuitenkin huomattava, että mikään biologinen järjestelmä ei ole täydellinen ja myös luonnollisista kivennäisistä ja vitamiineista osa jää siis imeytymättä (tämä on otettu huomioon ruokintasuosituksissani).
Toinen usein kuulemani väittämä on että luonnossa vitamiinit ja kivennäiset eivät koskaan esiinny yksittäisinä aineina, vaan osana kasvia. Kasvin sisältämät muut aineet edistävät vitamiinin tai kivennäisen imeytymistä ja toimintaa elimistössä ja siksi vain kokonaisen kasvin syöttämisessä on järkeä. Tästä olen osittain samaa mieltä. Silti tutkimukset osoittavat, että myös yksittäiset vitamiinit imeytyvät ja edistävät terveyttä. Ja toisaalta joissakin kasveissa on myös imeytymistä estäviä aineosia, kuten glukosinolaatteja, tanniineja ja lektiinejä.
On tärkeä muistaa myös, että luonnollinen ei automaattisesti ole yhtä kuin turvallinen tai tehokas. Luonnonkasveissa esiintyy myös hevoselle haitallisia, jopa myrkyllisiä aineita. Monissa kasveissa on aineosia, jotka estävät vitamiinien ja kivennäisten imeytymistä.
Lopetan kuuluisen Paracelsuksen (1500-luku) sanoihin: "Myrkyn ja lääkkeen ainoa ero on annostuksessa". Monet kasvit ovat pieninä annostuksina hevoselle hyödyllisiä, mutta suurina annoksina myrkkyä tai ainakin haitallisia.
Lähteet:
Frape, D. 2004: Equine Nutrition and Feeding, 3rd. ed, p. 58. – Blackwell Publishing 650 p.
